JOHDANTO HUIMAUKSEEN

Huimaus on yleinen oire ja siitä kärsii kolmasosa väestöstä jossain vaiheessa elämäänsä. Huimausoiretta selvitettäessä on syytä palauttaa mieleen tasapainojärjestelmän keskeiset tehtävät: 1) varmistaa pystyssä pysyminen eli estää kaatuminen; 2) varmistaa, että katse pysyy halutussa kohteessa; ja 3) varmistaa, että autonominen hermosto toimii asianmukaisesti.

Huimaus on erittäin sekakoosteinen vaiva, sitä kuvaillaan lukemattomilla eri tavoilla, ja se voi johtua yhtä monesta syystä. Osa aiheuttajista on viattomia, osa henkeä uhkaavia, osa paranee itsestään, osa ei koskaan. Huimaus voi alkaa korvasta, sydämestä, verisuonesta, hermostosta tai mielestä. Kaiken lisäksi samaan päähän mahtuu hyvinkin useita eri huimauksia. Huimauspotilas onkin haaste sekä erikoislääkärille että yleislääkärille. Anamneesi ja status ovat huimauksen diagnostiikassa tärkeämpiä kuin koneelliset jatkotutkimukset.

Huimaus jaetaan usein neljään päätyyppiin:
     1) Vertigo (kiertohuimaus)
     2) Synkopee (kollapsi)
     3) Tasapainohäiriö
     4) Epäspesifinen huimaus

Vertigolla tarkoitetaan aistimusta, jossa ympäristö, sen osa, tai ihminen itse tuntuu olevan liikkeessä, vaikka liikettä ei olekaan. Tuntemus on usein kiertävää (josta tulee sana vertigo), mutta myös keinuttava, pyörittävä, sivulle tai ylösalaisin kaatava tuntemus on mahdollinen.

Synkopeella eli kollapsilla (mukaan lukien pyörtyminen), tarkoitetaan ohimenevää tajuttomuutta, joka johtuu aivojen verenkierron äkillisestä heikkenemisestä. Kun verenkiertojärjestelmä pettää, tajuntaa ja tasapainoa ylläpitävien rakenteiden hyvinvointi kärsii ja seurauksena on synkopee (yleisluontoinen verenkiertovaje) tai aivoverenkiertohäiriö (paikallinen iskemia). Lievissä tapauksissa tajunta ei häviä kokonaan vaan oireisto jää prekollapsituntemusten, presynkopeen tasolle (tuntuu kuin taju menisi, silmissä mustenee, huimaa).

Tasapainohäiriö voidaan myös kokea huimauksena. Kävely tuntuu epävarmalta, potilas pelkää kompuroivansa tai kaatuvansa, liikkuessa huippaa. Jäljelle jäävää epäspesifinen huimaus on vaikeasti kuvailtavissa ja siltä puuttuvat vertigon, synkopeen ja tasapainohäiriön tyyppipiirteet. Toisinaan lievä tai lievittymässä oleva vertigo on vaikea erottaa epäspesifisestä huimauksesta.

Huimauksen esiintyvyys vaihtelee sen mukaan, tarkastellaanko tilannetta yleislääkärin, erikoislääkärin, päivystyspoliklinikan vai koko väestön näkökulmasta. Tästä huolimatta tietyt nyrkkisäännöt pätevät hämmästyttävän hyvin olipa kliininen näyttämö sitten mikä tahansa. Huimaus on pääoire noin 7 %:lla yleislääkärin vastaanotolla käyvistä potilaista. Noin puolella huimaus on vertigoa, toisella puolella tasaisesti synkopeeta, tasapainohäiriötä ja epäspesifistä huimausta.

Keskushermostoperäinen huimaus on usein yhdistelmä vertigoa ja tasapainohäiriötä. Se on pitkäkestoista koska sentraaliset kompensaatio- ja mukautumismekanismit on osin menetetty. Se on lievempää kuin pääte-elimen (sisäkorvan) aiheuttama intensiivinen vertigo, mutta monimuotoista ja usein liikkumista, etenkin kävelyä, vaikeuttavaa.

Psyykkiset mekanismit ovat usein keskeisiä epäspesifisessä huimauksessa. Pitkään jatkunut huimaus voi aiheuttaa eristyneisyyttä, ahdistusta ja masennusta. Toisaalta huimaus voi olla myös ns. konversio-oire, jonka taustalla on tunnistettua tai alitajuntaista ahdistusta, masennusta tai paniikin tuntua